Suomenmestaruuden metsästys

Tarkoitukseni oli kirjoittaa aiheesta jo SM-kisojen jälkeen, mutta SM-kisoissa kokemani valaistus oman henkisen keskittymisen ja oikean mentaalisen asennoitumisen suhteen vaati paria testikisaa teoriani varmistamiseksi ja kirjaamista blogitekstiksi.

Henkisesti raskaat SM-kisat

SM-kisat olivat ja menivät. Ensimmäinen kierros oli tuttua peliäni, jota pystyin pelaamaan jo Turun Pro-tourilla. Huoletonta, rentoa tekemistä. Koko ajan ajatus oikeassa asiassa ja heitto timanttia. Helppoa hommaa. Usko omaan tekemiseen ja heittojen tarkkuus oli juuri kohdallaan ja uskoin oikeasti pystyväni jopa voittamaan kisat. En oikeastaan edes kokenut paineita suorittamisesta vaan lähdin vain keskittymään aina seuraavaan heittoon.

Toisen kierroksen aamuna perjantaina kroppa tuntui hieman jäykältä; mikä ei sikäli ole mitään uutta näillä kilometreillä. Kävin Kaatiksella aamuverryttelyllä ja myöhemmin vielä ennen Lahteen ajoa uudestaan pienellä treenillä. Tuo taktiikka näin jälkikäteen pohdittuna oli varmaan huono valinta. Ensin lämmitellä ja sitten ajaa 1,5 h Lahteen, jossa pari draivia verkkoon ja kierrokselle. En kokenut sitä tuolloin huonona ajatuksena, sillä kropan lämpimäksi saaminen oli pääasia. Kisaa varten heittotuntuma usein löytyy vasta kierroksella itsellään ja tarkkuus iteroituu väyliä pelatessa.

Noh, perjantaina tuntumaa ei oikeastaan ollut. Ajauduin jo lämmittelyssä hieman epävarmaan olotilaan draivieni suhteen. Lähdin hieman normaalista poiketen draivaamaan kylmällä kropalla heti Kaatikselle tultuani kovia draiveja aamutuimaan. Vanhan selkäni ja jumisen kroppani kanssa yleensä tuolloin käy niin, että jokin kropassani virittäytyy väärälle aallonpituudelle, eikä draivi enää tunnukaan omalta. Kun sillä olotilalla lämmittelee, ei lopputuloksena ole muuta kuin epävarmuutta korvien väliin.

Epävarmana ykköstiille

Ykkösen tiille päästyäni, yli tunnin autossa asiaa pohtineena, koinkin olevani vallan ylianalysoidussa tilassa. Aivoni kävivät koko ajomatkan kierroksilla ja jatkoivat pohdintaa koko kierroksen ajan. Loppukierroksesta tunsinkin olevani kovin väsynyt henkisesti, liekö syy tuossa jatkuvassa analysoinnissa? Heitto ei missään kohtaan oikein auennut, draivit tuntuivat oudoilta ja jatkuvasti jouduin pelastamaan huonon avauksen jälkeistä tilannetta minimaalisen vahingon saavuttamiseksi. Ei kovin rentoa peliä.

Kolmos- ja neloskierros jatkuivat hieman samanlaisena, mutta toki voin ylpeänä todeta, että itseäni ei-niin-tyydyttävällä-suorituksella olin lopputuloksissa jopa jaetulla 9. sijalla. Siihen olin oikeasti tyytyväinen; olihan tuo tähän mennessä paras SM-kisa suoritukseni.

Kuva: Susa Dosa

Kuva: Susa Dosa

Ensimmäinen valaistus ja palaset loksahtivat

Ensimmäinen valaistus tapahtui itse asiassa SM-kisojen jälkeen. Olin jo aiemmin Turussa Pro-tourilla huomioinut, että olin saanut viritettyä itseni hieman aiemmasta poikkeavaan mielentilaan – kutsutaan nyt vaikka tunneneutraaliksi olotilaksi –  koko kisan ajan. En tuolloin kisan aikana tuntenut kovinkaan iloja tai harmituksia, en ollut liian innostunut tai turhan flegmaattinen, vaan kaikkien tunneskaalojen suhteen hyvin neutraalilla alueella.

Yritin myös SM-kisoissa saavuttaa tuota tunnetilaa, mutten oikein vielä ymmärtänyt, mitkä asiat siihen vaikuttavat.

Perheeni saapui SM-kisojen viimeiselle kierrokselleni seuraamaan pari viimeistä väylää. Kohta 10-vuotias poikani, oli katsellut peliäni kahden väylän ajan sivusta ja jo tuon kahden väylän jälkeen todennut pohtivasti vaimolleni: “Iskä miettii i-h-a-n liikaa…”. Kun kuulin tämän kommentin kisan jälkeen, palaset loksahtivat paikoilleen.

Perussettiä Turussa

Palataan Turkuun.. Olin kovin yllättynyt kisan ratkeamisen aikaan Lausteen viimeisellä väylällä, kuinka vähän tunteita puski pintaan siinä tilanteessa. Olo oli kovin hämmentävä? Olin toki voittanut murskaluvuin, seitsemän heiton turvin, joten homma oli ratkennut jo hetkeä aiemmin. Siltikin, tätä tilannettahan olin visioinut mielessäni aina siitä asti kun lajin pariin viisi vuotta sitten eksyin. Näin Jesse Heinosen voittamassa juuri tuolla samaisella korilla toisen perättäisen suomenmestaruutensa. Päätin tuolloin, että minutkin nähdään samassa paikassa joku päivä.

Nyt olin tuossa kohtaa, hieman eri tilanteessa, mutta kuitenkin voittamassa ylivoimaisesti pro-tourin osakilpailua – mikä omassa kirjassani ON iso juttu! Eikä tunteeni oikein päässeet valloilleen? Ei ennen kuin ensimmäisen kerran yksinäni pihakeinussamme istuessani, siinä kohtaa taisi tippa vierähtää linssiin. Tajusin vasta jälkikäteen, mitä oli tullut tehtyä.

Tunneneutraali olotila

Tajusin vasta tuon poikani SM-kisakommentin jälkeen, että juuri tuo tunneneutraali olotila oli avain voittoon Turussa. Tapahtuipa kisassa mitä vain, suuntasin aina katseen vain eteenpäin seuraavaan heittoon, tapahtui sitten hyvää tai huonoa. Mietin tuolloin, että pääasia on pitää ajatukset kasassa, eikä jäädä turhaan pohtimaan tapahtunutta. Kovin yksinkertaista teoriassa, mutta miltä se oikeasti tuntuu, ei voi tietää ennen kuin kokee.

En tästä syystä oikein päässyt Turussa irti tuosta olotilasta heti kisan jälkeenkään. Eihän sitä kisan loppumetreillä varsinkaan ole syytä antaa tunteilleen valtaa vaan jatkaa loppuun asti keskittyneesti, mutta rennosti.

Virpiniemi DGP

Team PG Virpiniemi Challenge lahjakortin voittaneet. Teemu murskasi Hirsin, muita onnisti arvonnassa.

Haatekiertueella testattua

Tiedostin ensimmäisen kerran tuon tunneneutraalin olotilan olemassa olon vasta Turun jälkeen. SM-kisat menivät hieman väärässä mielentilassa, mutta onneksi sain seuraavan valaistuksen heti SM-kisojen jälkeen.

Heti seuraavana päivänä suuntasin Järvenpäähän haastettavaksi, Team PG Challenge-kiertueen merkeissä. Kisa meni mainiosti, minua ei voittanut kukaan ja heittoni tuntui jälleen kerran rennolta ja vaivattomalta. Mitä siis jälleen oli muuttunut edellispäivästä?

Vimpelinvaara DGP

Team PG Challenge, Vimpelinvaara. Vasemmalla seisovan, kaverin nimi kannattaa painaa mieleen, Jarkko Juntunen, 18 vuotta ikää.

Olen aiemmin ajatellut “kisapään” olevan ominaisuus meissä kaikissa – jotain, mitä joko on tai sitten sitä ei ole. Järvenpään ja sitä seuraavan Oulun Virpiniemen haasteen aikana koin, että pystyin mielestäni hallitsemaan omaa mielialaani. Pystyin kuvittelemaan, miten suljin kuvitteellisen oven edessäni, kun huomaan siirtyväni kohti, oman pelin kannalta haitallisia, tunteita tai ajatuksia. Käänsin tietoisesti ajatukseni eri suuntaan ja palasin tuohon neutraaliin tilaan; samaan missä olin pelannut Turussa. Mielenkiintoista…?

Objektiivinen asenne

Huomasin siis suuren eron rennon ja virallisen kisan välillä. Toki kaikki tietävät, että virallinen kisa on aina oma lukunsa ja kuinka rennoilla kierroksilla onnistuu helpommin.

On jotenkin iroonista tämän lajin suhteen, että vastaukset mihin vain ongelmaan ovat suoraan kunkin edessä vapaasti nähtävillä. Silti, aina kun etsii vastausta ongelmiinsa, ei niitä ole koskaan helppo nähdä suoralta kädeltä.

Esimerkiksi, pari vuotta taaksepäin kämmenheittoni nousi jatkuvasti ylös heiton jälkeen väärän nokkakulman vuoksi. En itse kiinnittänyt huomiota virheeseen, vaikka sen joka kerta näin, vaan vasta kerran Artun (Sikanen) kanssa Kaatiksella treenatessamme Arttu ohimennen totesi, että “sinulla nousee kiekko ylöspäin heiton jälkeen”. Miten ihmeessä en ollut tuohon kiinnittänyt huomiota aiemmin? Vaikka kyllähän se aina niin teki ja tuon Artun kommentin jälkeen sen näen joka kerta kun saman virheen teen. Vastaukset kaikkiin draivi- tai yleensä heittoongelmiin löytyy jokaisen silmien edestä. Juju onkin tietää, mitä hakee. Olen tämän sittemmin huomannut pitäessäni valmennuksia kesän aikana; ongelmat ovat selkeästi näkyvillä, jos vain tietää mitä etsii.

Parigolf-SM, Peurunka

Halusin siis kirjoittaa aiheesta jo SM-kisojen jälkeen, mutten löytänyt punaista lankaa vielä tuolloin oivalluksilleni ja ajatukselleni. Halusin testata itseäni Peurungassa paineen alla. Parikisassa lisäpainetta tuo kaverin puolesta huolehtiminen; haluaa suorittaa hyvin kaverinsakin puolesta, joten painetta riittää melkein kaksin verroin.

Olin siis löytänyt oikean mielentilan, uskoin heittooni ja tunsin voivani hallita omaa mielentilaani paremmin kuin koskaan. Lisäksi, kanssani pelasi tämän maan paras vasuri, Teemu Nissinen. Aikamoinen yhtälö vastattavaksi kelle tahansa vastustajalle.

Ensimmäinen kierros tuntui itseltäni hankalalta. Tulos oli hyvä, mutten oikein osunut sinne, minne olisin halunnut. Luultavasti heittoni oli ihan normaaleissa vaihteluväleissä, mutta Peurungan haastavat väylät antoivat niistä koruttomamman kuvan kuin mitä muut avoimemmat väylät olisivat tehneet. Teemun draivit olivat silti timanttia ja lopputulos molempia miellyttävä, eli 56 (-12) sekä kärkisija yhden heiton turvin.

Kisaformaatti parigolfissa on mielenkiintoinen. Ensimmäisellä kierroksella (Max 2 Best) periaatteessa riitti, että toinen meistä onnistui. Toisella kierroksella (Alternate), pitäisi molempien onnistua eri aikaan ja lopulta kolmannella kierroksella (Tough Shot) molempien onnistua draiveissaan samanaikaisesti, puttien ollessa käytännössä varovaista Best-shottia. Loppua kohti siis kiristyvällä kriteerillä edettäisiin. Sain la-illan kohdistustreeneistä kasvatetun itseluottamuksen turvin heittoni jiiriin kolmannella kierroksella, jolloin voitto taisi irrota hieman näytöstyyliin neljän heiton etumatkalla.

Frisbeegolf on kuin aitajuoksua, ylitettävänä on fyysisen ja henkisen taidon aitoja. Aloitetaan heittosuorituksesta ja jatketaan henkisen kantin kehittämiseen. Nyt koen taas yhden aidan ylitetyn. Edessä on seuraavia aitoja, niitä päin…

Niin ja nyt se sitten napsahti, Suomen mestaruus! C’moon! Kiitos Teemu!

Nähdään Oulussa.

Parigolf SM

Team Teemu & Hirsi, NFS. Kultaa!!!

css.php