Elokuun puoliväli ylitetty ja voisi tietenkin kuvitella, että kausi on lopuillaan ja SM-kisoja vaille valmis. Tällä kertaa itselläni on kuitenkin hieman erilainen loppukausi. SM-kisat jäävät väliin, mutta edessä on mielenkiintoisin syyskuu, mitä olen koskaan todennäköisesti nähnyt. Mennyttäkin on ehtinyt hieman viimeaikoina ajatella ja ajattelin, että näistä teemoista voisi saada jutun juurta.

Tasaisuus löytyi

Tällä kaudella pelaamista on leimannut tasaisuus. Oikeastaan yhtäkään katastrofikierrosta ei ole ollut ja kilpailujen sisällä taso on ollut alusta loppuun asti melko tasainen.

Oikeastaan ainoa heikko kierros sattui Turun pro tour -osakilpailussa, mutta siinäkin kämmi tapahtui jo ennen kierrosta – vallitseviin olosuhteisiin ei yksinkertaisesti löytynyt bägistä oikeanlaista pituusdraiveria. Tästä mokasta oli helppo oppia, eikä hieman heikompi kierrostulos jäänyt enempää kaivelemaan.

Avain tähän tasaisuuteen on oikeastaan kahden tekijän summa. Pelityyliä olen muokannut ”seiftimpään” suuntaan. Valitsen esimerkiksi yhä useammin heiton, joka täydellisesti onnistuessaan saattaa tuotaaa birdien, mutta epäonnistuessaankaan ei kovin helposti aiheuta vielä bogia.

Toinen muutos on se, että heitän nykyisin paljon enemmän kämmenheittoa. Kämmenheiton opettelu on ollut itselle melko haastavaa noin kymmenen umpirystyvuoden jälkeen. Mutta harjoittelu tuottaa tulosta ja nykyisin joka kisassa tuntuu olevan väyliä, joita avaan kämmenellä. Ongelmista ulospääsemisessä foresta on myös ollut paljon etua, kuten myös lähestymisheitoissa.

Tasaisuus on tuottanut sellaisia ihan hyviä sijoituksia kesäkuisen Hiirosen voiton jälkeenkin. Palkinnoilta ulos olen jäänyt koko kaudella vain kerran. Niin – se yksi kisa. Kerrataanpa vielä…

European Masters harmitti pitkään

Valitettavasti omat ilonaiheeni European Mastersissa jäivät Jannen huippusuorituksesta aiheutuneeseen ylpeyteen ja kunnioitukseen. Itselleni tuo kisa on sellainen, jota on joutunut käymään läpi moneen kertaan ja siitä voisin hieman tarkemmin kirjoittaakin.

Jo treeneissä tuntui, että finaaliin pääsy on minulle ihan hyvä tavoite. Putti- ja lähestymisvire ei ollut paras mahdollinen ja päädyinkin tuossa kisassa useammin kuin koskaan pelaamaan riskittömästi korin alle ja ottamaan par-noston. Tämähän tulee esiin aika hyvin Mastersin 2. kierroksen videostakin.

Pelasin todella seiftiä peliä, ja ihan tasaisesti. Paransin joka kierroksella heiton verran ja kahden ensimmäisen kierroksen jälkeen olin aina heiton päässä finaalin cut-rajasta. Kolmannella kierroksella nipistin taas heiton tuloksesta ja tasaisella tahdilla kuvittelin tuloksen myös riittävän.

Kuitenkin kolmannella kierroksella muutkin petrasivat sen verran, että cut-raja liikkui juuri ratkaisevasti kauemmaksi – olin yhden heiton verran ulkona finaalista. En meinannut aluksi käsittää ollenkaan, että näin kävi. Viimeisellä väylällä avaus lipsahti outtiin ja heitin vielä uskomattoman hyvän 100m pitkän hyssen ylämäkeen korille, jota ei edes nähnyt heittopaikastani ja pelastin näin par-tuloksen.

Ajattelin, että kylläpä tuli tärkeään paikkaan koko kesän onnistunein lähestymisheitto. Sitten sillä heitolla ei ollutkaan mitään merkitystä. Olo oli tyhjä ja se oli sitä vielä pitkään Mastersin jälkeen. Vaikka kilpailu oli järkyttävän kovatasoinen, en senkään taakse oikein osaa piiloutua. Tyhjä ja pettynyt olo jatkui oikeastaan seuraavaan kisaan, Kankaanpään pro tour -kilpailuun asti. Kankaanpäässä muistin kuitenkin taas, miten kivaa kisaaminen on. Top 10-sijoitus sieltä motivoi loppukautta ajatellen mainiosti.

Alle kahden viikon päästä kuukaudeksi Pohjois-Amerikkaan

Se miksi SM-kisat jäävät väliin, tapahtui jo talvella. Suunnittelin syyskuuksi matkan Pohjois-Amerikkaan ja kaikki oli jo reissun suhteen päätetty, kun selvisi, että SM-kisat ovat samaan aikaan. Hetken aikaa se harmitti, mutta paikkaan tätä tyhjiötä sitten osallistumalla Rochesterissa pelattavaan National Tourin viimeiseen osakilpailuun. Tourin viimeiseen kisaan osallistuu suurin osa amerikkalaisista lajin kärkinimistä.

Rochesterista matkustan Torontoon, jossa pelaan A-tier -tasoisen kisan, Toronto Island Maple Leafin. Yhtäkkiä ei SM-kisojen missaaminen niin paljoa harmitakaan, ehtiihän sitä sitten ensi vuonna. Kisakokemus Pohjois-Amerikasta on varmasti kova juttu.

Vietän Pohjois-Amerikassa koko syyskuun. Omalla kohdallani tuo on ensimmäinen kerta kyseisessä maanosassa ja odotan kyllä matkaa myös frisbeegolfin kannalta melkoisesti. On hieno nähdä, miten touhu eroaa tästä Suomen pääosin todella laadukkaasta meiningistä.

Niin, pääosin todella laadukkaasta. Poikkeuksen tekee Tampere.

Tampereen ratatilanne kismittää päivä päivältä enemmän

Tampereen seudulla on tällä kaudella ollut ehkä entistäkin enemmän tapetilla kehno ratatilanne. Kaksi 9-väyläistä DiscGolfParkia (Epilä ja Vihioja) ja yksi vähän vähemmälle huomiolle jäänyt 9-väyläinen rata Hervannassa. Kaupungilta on tullut jopa sen suuntaista viestiä, että lähivuosina tilanteeseen ei tulla myöskään millään tavalla satsaamaan.

Valitettavasti tilanne on se, että ainoa järkevän oloinen treeni, mitä päiväsaikaan hyvällä kelillä voi tehdä, on osallistua Epilän tai Vihiojan viikkokisoihin. Ihan puhdas treenaaminen radoilla on käytännössä mahdotonta. Suurin osa treeniajasta kuluu siihen, että vilkuilen ympärilleni ja katselen, olenko kenenkään tiellä tai tuleeko jostain kiekkoa niskaan. Ratakapasiteetti ei ole lähelläkään sitä tasoa, että se kestäisi Tampereen harrastajamäärän sujuvasti.

Erillistä puttikoria saati sitten driving fieldiä ei löydy yhdeltäkään radalta. Alkeis- ja jatkokurssit on saanut järjesteltyä pienellä tuurillakin. Irtokori on välttämätön, mutta lisäksi vaaditaan Epilän iso nurmialue. Se on ihme kyllä menneiden helteiden aikoihinkin ollut tyhjänä auringonottajista ja muista nurmialueen käyttäjistä.

Olen miettinyt myös tämän surkean ratatilanteen vaikutuksia pelaajien tasoon Tampereella. Se, ettei kunnollinen harjoittelu oman kotikaupungin rajojen sisällä ole mahdollista, saattaa vaikuttaa yllättävänkin paljon.

Ei tule nimittäin äkkiä mieleen Heinosen Jessen mestaruusvuosien jälkeen mieleen lähivuosilta tilannetta, jossa joku tamperelaispelaaja olisi varteenotettava voittajasuosikki missä tahansa kotimaan kisassa.

Vaikea sanoa aukottomasti esimerkiksi Henri Perälän tai Juhani Vainion puolesta, mutta kyllä ainakin minusta tuntuu, että harjoitteluolosuhteillakin on vaikutusta siihen, että kuulun itse, Perälän ja Vainion tavoin, kategoriaan ”hyvänä viikonloppuna huippusuorituksella saattaa haastaa kenet tahansa”.

No, en minä siitä tilanteesta aio masentua. Kehittyminen vaatii vain hieman enemmän vaivaa. Nyt kun olen löytänyt peliini tasaisuutta, harjoittelen kaikkea niin paljon, että jokainen pelin osa-alue nousee paremmalle tasolle. Tottakai siinä ohessa olisi hieno huomata, että frisbeegolf alkaisi kiinnostaa Tampereen päättäjiäkin.

Tässä mietteet tällä kertaa. Tsemppiä Juholle, Jennille ja koko Suomen joukkueelle EM-kisoihin viikonloppuna. Ja kaikille muillekin hyviä loppukesän heittoja!