Leirikuulumisia kauriin kääntöpiiriltä

“Frisbeegolf on kesälaji” kuului vielä muutama vuosi sitten monen suusta, mutta eipä juuri enää. Kisoja on läpi vuoden ja lajin parissa tapahtuu koko ajan. Kun tämä “talvi” eroaa kesästä lähinnä vain vähemmän päivänvalon osalta, on lajista tullut aidosti ympärivuotinen. Sosiaalisen median tulvasta päätellen frisbeegolf kuuluu jo oleellisesti harrastajan joulunajan aktiviteetteihin eikä kilpapelaaja enää voi koisia talviunta antamatta liikaa siimaa muulle fieldille.

Itse karkasin perheineni joulukuun alkupuolella ison veden taakse sukuloimaan ja nauttimaan valoa ja lämpöä. Lajimielessä São Paulo, Brasilia ja koko Etelä-Amerikka ovat toistaiseksi täysin pimennossa, mutta eihän se kekseliästä estä. Vaikka ainuttakaan rataa ei ole eikä tietenkään välineitäkään, puistoja on ja hyvällä mielikuvituksella pääsee pitkälle.

1-727

Siksipä mukana lähti aika kasa muovia ja vielä isompi kasa motivaatoita – kori olikin jo valmiina pelipaikoilla edellisten reissujen jäljiltä. Heittokengiksi ostin poistomyynnistä parilla kympillä tekonurminappikset.

Treenipaikkoja etsimässä

1-768Appivanhemmat olivat juuri ennen saapumistamme muuttaneet São Paulossa, joten edellisiltä reissuilta tuttuun treenipaikkaan oli nyt matkaa 3 kilometrin sijaan 15 km, joten uutta piti etsiä. Siksipä heti saavuttuamme ostin polkupyörän jolla pääsen vapaasti liikkumaan, ja jos riittävää heittotilaa ei löydy, pääsen ainakin treenaamaan pyöräilyä.

Ensimmäisinä päivinä kävin Google Mapsista vakoilemani mahdolliset paikat läpi, mutta mitään järkevää ei löytynyt, joten draivitreeneille ainoiksi paikoiksi jäivät kaksi suurinta puistoa eli Villa Lobos ja Ibirapuera, joista molemmista tiesin löytyvän yhden melkein 200m pitkän tyhjän nurmikentän.

Eli mahdollisuus treenata on, mutta molempiin on reippaat 10 km matkaa ja molemmissa on loma-aikaan liikaa väkeä jo aikaisin aamulla. Käytännössä se tarkoittaaa että pyörällä liikkeelle kuudelta ja aamuseiskalta puistoon jos mieli haaveilla pitkän heittämisestä. Ja totta kai olen sen verran fanaattinen että heti toisena matkapäivänä piti lähteä onnea kokeilemaan. Kannatti, koska tilaa tosiaan aamuvarhaisella oli.

Ja olihan se nyt makea tunne kun vähän reippaan tunnin harhailun jälkeen sinne Ibirapueran Praca da Pazille lopulta löysin, se oli tyhjä ja sai kaivaa repusta nappikset ja kasan dessuja ja pistää kiekkoa taivaalle melkein 30 asteen lämmössä. Tässä ensimmäisessä heittotreenissä ei ollut sen erikoisempaa harjoituksellista tavoitetta, kunhan sai karstoja irti koneesta ja pääsi liidättämään.

120 m “väylä” puistossa.

A video posted by Tapani Aulu (@tapaniaulu) on

Seuraavassa blogissa voin availla vähän enemmän ajatuksia draivitreeneistä ja samalla koostaa itsellekin vähän päätelmiä ja tuloksia. Kun aamuinen “privarangeni” alkoi täyttyä muista puiston käyttäjistä, piti siirtyä muihin harjoitteisiin. Lähellä avointa puiston osaa on enemmän puita ja lisäksi hyvät telineet leuanvetoon ja keskivartalon treenaamiseen, joten sopivaksi treeniksi muodostui lähäreiden heittäminen ja aina yhden voimasetin tekeminen väliin. Leukoja vastaotteella, jalanostoja tankoon, “seiväshyppääjiä”, kylkikääntöjä roikkuen, kulmanojia, dippiä ja mitä nyt mieleen tuleekin. Toimiva kuvio on sittemmin tullut toistettua joka kerta kun puistoon olen ehtinyt.

Oheisharjoittelua

Myös jo Suomessa aloitettu kestävyysjuoksutreeni on jatkunut 3-4 viikkolenkillä. Lenkit ovat samanmittaisia ja tehoisia kuin kotimaassa, mutta onhan tässä ilmanalassa tuo kulutus ja hikoilu aivan eri luokkaa. Toistaiseksi pisin lenkki, vähän reipas 10 km yli 30 asteessa puski hikeä yli 2 litraa tunnissa. Vaikka joinkin yhden pullon vettä lenkillä ja toisen heti perään, niin taisi jäädä vähän nestehukkaa ja ehkä vähän suoloja puuttui koska lenkkiä seuraavana päivänä fillaritreenissä selkä kirahti yhteen pahimmista krampeista mitä on koskaan ollut. Ensin muutama minuutti oli vaikea hengittääkin ja pariin päivään ei uskaltanut tehdä mitään äkkiliikkeitä ettei mikään repeä. Mitään vammaa ei onneksi tullut, joten treenit vain vaihtuvat pyöräilyyn hetkeksi.

Pyöräilyyn São Paulon asfalttiviidakko ei ole otollisin. Pyöräteitä ja -kaistoja, tai ainakin -reittejä periaatteessa on, mutta ei niistä suomalainen oikein muuta saa kuin huumoria. Tosin Rio Pinheiros -joen rannassa on upea 7,5 kilsan pätkä baanaa, jossa pääsee runnomaan. Jopa niin että ostamassani etujuustomaasturissa ei riitä vaihteet kun tekisi mieli paahtaa. Kaduilla ajaessa 15 km/h on vain haaveunta, tolla baanalla pääsee maasturillakin yli 30 km/h keskareihin.

Fillaroinnissa pääajatuksena tietysti siirtyä paikasta a paikkaan b, mutta myös omana treeninään on tullut tehtyä kun kerran mahdollisuus on. Yhdessä treenissä tuli vedettyä kolminumeroisille kilsoille – ekaa kertaa muuteen pariin vuoteen.

1-1377
Vaikka eteneminen on välillä vaivalloista, tällaisten paikkojen takia se kannattaa.

D-P2 1st runPuttailu kuuluu tietysti myös ohjelmaan kun matkassa ovat rakkaat peekakkoset ja tosiaan jo monta vuotta sitten tänne jätetty Traveller-kori. Tässä ihan ikkunan alla 10 kerrosta alempana on pieni puisto jossa mahtuu hyvin puttailemaan esimerkiksi JYLY-peliä, jossa olen kokeillut huvikseni pärjäisinkö aina Nokian Friba Factoryssa kisailluille puttiviikkistuloksille.

Ja nyt taas treenaamaan ja syömään #fruitoftheday. Parin päivän päästä vuorossa São Silvestre -uudenvuodenjuoksu ja muutakin suunnitelmia on. Seuraavassa päivityksessä lisää treenikuvioista.

Meikäläisen päivittäisiä tunnelmia voi seurata myös Instagramissa @tapaniaulu ja Facebookissa omalla sivullani ja Team Powergrip Player’s Clubissa.

css.php