Frisbeegolfin pelaaminen ammatiksi, itsensä elättäminen pelaamalla. Tilanne, josta moni varmasti haaveilee, mutta on vielä suurimmalle osalle mahdoton haave. Matkallani Pohjois-Amerikkaan pääsin kuitenkin hieman kurkistamaan, millaisesta elämästä on kyse.

Pieni otanta

Pitää aluksi muistaa, että näin kiertue-elämästä vain pienen pätkän. Sinä aikana opin kuitenkin arvostamaan Avery Jenkinsiä ja Simon Lizottea jopa entistä enemmän.

Omalta osaltani ”kiertue” alkoi sillä, että matkustin omin nokkineni Yhdysvaltain puolelta Torontoon.

Koska ammattilaispelaajatkaan eivät suurin osa rahassa vielä kylve, oli omakin majoitukseni tyyliin istuva – ”fribapummimajoitus” paikallisen pelaajan sohvalla.

Kisapaikalle tietenkin mentiin halvimmilla mahdollisilla kyydeillä ja kimppakyytejä hyödynnettiin mahdollisuuksien mukaan. Kaikki mikä helpotti elämistä, pyrittiin tekemään.

Tästä syystä kisasaarella yöpoyneet Discmanian heput säilyttivät motorhomessaan ison läjän muidenkin pelaajien kamppeita. Tuo yhteisöllisyys ja muiden jeesaaminen on edelleen iso juttu lajissamme, sen verran pienissä rahasummissa kuitenkin vielä pyöritään.

Kutsu, josta ei voinut kieltäytyä

Edellisenä viikonloppuna Avery tarjosi minulle mahdollisuutta tehdä reissustani entistä ikimuistoisempi. Sain tilaisuuden lähteä Discmanian motorhomen jousille Toronton kilpailun jälkeen. Ei käynyt kieltäytyminen mielessä.

Tietysti oli helpompi astua matkaan mukaan, kun omalta osaltanikin olin onnistunut ihan mallikaasti Toronton kisassa. Hyvällä itseluottamusbuustilla matkaan.

Heti matkan alkupuolella kävi ilmi, että ympäri melkoisen massiivisen kokoista mannerta kiertäminen ei ole ihan läpihuutojuttu.

Kilometrejä kertyy tuhottomia määriä. Averyn kokemus kiertämisestä ja laaja tuttavaverkosto koko mantereen laajuisesti on valtava etu.

Vaikka suunniteltuja välietappeja matkan varrella on, silloin tällöin stoppi täytyy tehdä maantien varressa ja jatkaa matkaa unien jälkeen.

Niin, ja Avery joitaa 99% ajamisesta, koska vakuutuspolitiikka P-Amerikassa ei varsinaisesti suosi reilua parikymppistä eurooppalaisjannua. Huhhuh.

Kunnollisia aamupaloja ja laadukkaita tankkauspaikkoja oppii varmasti arvostamaan, niitä ei aina ole tarjolla keskellä ei-mitään. Hienoissa uusissa paikoissa pääsin itsekin kuitenkin vierailemaan, kiitos Averyn kontaktien.

Toisaalta välillä nälkä kurni, eikä vieraana kehdannut asiasta valittaa. Ja monilta osin tiesin, mitä tuleman piti – sen verran monta Life on Tour ABC -opetussessiota kuulin molemmilta.

Kyllä täytyy sanoa, että molempien olemusta oppi arvostamaan ihan uudella tavalla. Simon tulee vielä tekemään paljon hienoja asioita, Avery alkaa olla jo legenda monessakin mielessä.

Supertähtiä

Kanadassa matka jatkui siis Torontosta Ottawaan. Avery ilmoitti sosiaalisen median välityksellä, että he saapuisivat testaamaan paikallisen radan illan suussa.

Jengi oli odottanut tunteja heppujen saapumista paikalle ja jopa hieman yllätyin tuosta superstaravastaanotosta, minkä he saivat. Kanadassa laji vasta alkaa kasvaa, joten juuri näiden tyyppien saapuminen paikalle oli kova juttu.

Äijät saivat paikassa kuin paikassa rocktähtien vastaanoton, mutta hoitivat hommansa nöyrästi, promosivat lajia ja välineitä sekä tekivät samalla satoja ihmisiä iloisiksi muutaman päivän aikana.

Siinä vanavedessä oli ihan hyvä paikka olla ja oppia itsellekin. Henkilökohtaiseksi iloksenikin huomasin, että oudon suomalaispelaajan suoritus Torontossa oli huomattu jopa Ottawassa.

Matka jatkui seuraavaksi päiväksi Montréaliin, jossa oli Deep in the game -klinikan aika. Siellä Simon oli vielä isompi nimi, sillä Simonin isä ja setä ovat isoja lajipioneereja alueella.

Ennen klinikkaa pelasimme rataa, ja Simonin setä huomioi myös minun taidot tuossa kohtaa. Sitten ”toisen epäonni on toisen onni” -sananlasku kääntyi minun edukseni.

Seuraavaksi päiväksi uudelle radalle Montréalin eteläpuolelle oli järjestetty kutsuvieras-skini -kisa, jossa alunperin kahden paikallisen turnausvoittajan piti haastaa Simon ja Avery.

Avery lepuuttaa kyynärpäätään USDGC:tä ajatellen (tuskin silti Hirsille pärjää) ja paikka aukesi – kyllä, kyllä – minulle.

Formaatti oli, että 50 dollarin skineistä pelattiin 9 väylää. Väylän voittaja nappasi siis 50 dollaria sponsoroitua rahaa, eivätkä hävinneet osapuolet joutuneet maksumiehiksi.

Yleisöäkin oli ihan kivasti, mutta harmi kyllä itselleni ei juuri tullut paikkoja viedä skinejä. Muutaman kerran siirsin hienoilla suorituksilla ratkaisua seuraaville väylille, joilla Simon tai paikallinen Dario Ré sitten onnistuvat rahastamaan.

Samapa tuo, olin nimittäin todella otettu saadessani paikata Averya ja vaikken Simonin ja Darion rinnalle rahoihin käsiksi päässytkään, suorituksiani kyllä arvostettiin.

Tunsin tuolloin ja tunnen edelleen, että miksen voisi jonain päivänä olla tuollaisen kiertueporukan vakiokalustoa. Motivaatio-itseluottamusboostia parhaimmillaan.

Videota skinikisastakin vähän on, kuten myös Toronton kisasta. Noista kasataan sitten materiaalia, kun kotiudun.

St. Bernard de Lacollesta Discmanian motorhome jatkoi ilman minua rajan yli takaisin Yhdysvaltain puolelle. Minä jäin vielä katselemaan Kanadaa, jonka jälkeen palasin Rochesteriin omia reittejäni.

Vielä on edessä neljä päivää New Yorkista nautiskelua ja sitten kotiin. Shokkia odotellessa. Terassilta 20+ asteen auringonpaisteesta on niin helppo kirjoitella.